Mieli Miltä tuntuu olla oman mielensä vanki ja vanginvartija?

Jep jep, tässä se sitten oli. Virtuaalinanna lakkaa olemasta ja jatkaa matkaansa eri tielle. Haluan kiittää lämpimästi kaikkia kommentoijia ja vakkarilukijoitani. On ollut hyvä tietää, että siellä jossain joku lukee sanojani. Kiitos teille siitä, te olitte yksi osa tätä blogia.

Jos Emmi tai imsosorry tahtoo uuden blogin osoitteen, lähettäkää sähköpostia (löytyy profiilista) tai jättäkää osoitteenne kommenttilootaan. Teille olen edelleen anonyymi, joten teidät huolin uuden blogin matkaan ilman muuta. :) Ja jos joku muukin tuntee olevansa tarpeeksi kaukainen ja etäinen minuun nähden, saa toki ilmoitella itsestään ja hypätä uuden blogin kyytiin.

Kiitos ja hyvästi. <3

Ihan uskomaton viikonloppu... ♥__♥

Tämä blogi taitaa tulla tiensä päähän ihan lähiaikoina. Haluan ehkä liikaa aloittaa puhtaalta pöydältä ja oikeasti anonyyminä. Toinen vaihtoehto olisi tietysti lukita blogi salasanan taakse, mutta en oikein näe sitä toimivana vaihtoehtona. Ehkäpä pykään uutta pystyyn piakkoin, saa nähdä.

En osaa enkä voi enkä pysty sanomaan mitään juuri nyt. Pää on ihan sekaisin viikonlopun tapahtumista. Hyvällä tavalla. Olenko muuten koskaan muistanut mainita, että minulla on maailman ihanin ja parhain mies?

Elossa.

Takana on mahtava ilta Miehen kanssa kotona, ihana yö ja aamu ja tämä hetki. Illaksi luvassa vieläkin kivempaa, kotona edelleen. Ja viikonloppu! Kaksi päivää lomaa, kaksi päivää aikaa elää täyttä elämää ilman huolia ja velvollisuuksia. Miten törkeän hyvältä tuntuukaan kun kerrassaan mikään ei huoleta, ei kiristä vanne päätä ja voi vaan hymyillä tietäväisenä itselleen. Kun te ette tiedä mitä ajattelen tai tunnen. Minieuforia. I has it.

Itse asiassa suhtaudun lähitulevaisuuteen jännittyneen innostuneesti. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, kaikki on mahdollista. MINÄ olen mahdollista. Pieniä merkkejä pienistä hyvistä (jopa loistavista) hetkistä. Niitä näen. Voin melkein kuvitella että tätä se olisi ollut, jos olisin toteuttanut joskus muutaman haaveeni. Hah! Nyt ei tarvinnut edes toteuttaa, ne haaveet tulivat luokseni ja sikisivät, ne elävät minussa ja aaah! En tiennyt että tämä on mahdollista. En tiennyt, että haaveilin ihan turhaan. Kuvittelin että vain sen jonkun jutun kautta saan tällaisen tunteen. Paskan kalut! Tässähän se on! Tätä odotin, tästä haaveilin ja kuvittelin mitä tämä olisi. Tässä se on. Ihan mie-le-tön-tä.

Oh, ihan pulssi nousee silkasta kiihtymyksestä ja riemusta kun kirjoitan tätä. Tajunnanvirtaa, eikä kukaan muu kuin minä tajua mistä on kyse. Et edes sinä, Nils-Roy. Enkä jaksa selittää. Älkää kysykö. Ei taikatempuissakaan ole enää sitä taikaa, jos saa tietää miten ne tehdään. Taika on siinä tietämättömyydessä, sen verhon takana ja omien korviensa välissä. Kaikkea ei ole tarkoitettu ääneen sanottavaksi. Antakaa minun vain nauttia tästä ja elää tässä fantasiassani, koska sitä minä teen. Minä kirjaimellisesti elän fantasiassani. Elän haaveessa, jota en koskaan toteuttanut mutta joka toteutui mahdottomalla tavalla. Eikä tämä liity muihin ihmisiin.

En edes muistanut että tällaisen olon voi saada ilman päihteitä. Että päihteetkin ovat hyvä keksintö. Ei niitä jatkuvasti tarvitse ottaa, mutta joskus. Ja mitä ihania kokemuksia niistä saakaan! Muistan sen täydellisen päivän kaksi vuotta sitten, kun trippailin. Se oli parasta ikinä. Mikään ei ole koskaan ollut sellaista. Hiljalleen olen kypsynyt ajatukseen, että tahdon kokea sen uudestaan.

Ja joo, eihän kaikki mene aina putkeen. Ei ole mennyt minullakaan. Olen ollut psykoosissa, olen pelännyt (ja OMG, olen saanut myrkytyksen ja ikäviä vieroitusoireita eräästä vaarallisesta liuottimesta, joka myrkyttää hermoja - kysehän on tietysti alkoholista). Mutta silti. Niitä hyviä kokemuksia on vaan niin paljon enemmän, että olen valmis ottamaan sen riskin vaikka heti. Any time. En pelkää ollenkaan. Nils-Roy jaksaa muistuttaa minua aina aika ajoin (hieman syyllistävästi ja paheksuvasti), että olen sanonut haluavani kokeilla kaikkia maailman huumeita. Haluaisin tietää ne olot. Pöh, saahan niin sanoa. En aio koskaan ottaa gammaa, esimerkiksi. Mutta olen silti utelias tietämään, millaisen olon se saa aikaiseksi. But never say never. Eihän tässä ole kuin henki menetettävänä, jonka voisin silti antaa pois päivänä minä hyvänsä. (Mutta ihan oikeasti, en ole ottamassa sitä gammaa, älkää huoliko).

Haluan repiä kaiken irti tästä kaikesta, kun vielä voin. Siihen korventavaan tylsyyteen en halua palata, enkä aiokaan. Ehkä silti palaan, en tiedä. Kunpa voisin elää tällaisessa hypetyksessä aina.

Tätä minä tarkoitin. Asioiden täytyy kouraista syvältä. Niin syvältä, että tekee mieli vaan rutistaa silmät ja nyrkit tiukasti kiinni, nojata polviinsa ja pidättää hengitystä samalla kun vaan tuntee sen olon, kun ei voi muutakaan tehdä. Tällainen on minua varten, tämä on sitä minkä vuoksi kannattaa olla olemassa. Ei riitä sanat. Ei tähän ole sanoja. On vain tämä olo, täällä nahkani sisällä jossa olen ja josta en pakoon pääse enkä nyt haluaisikaan.

Miltä se tuntuu? Tyytyväiseltä ja tyydytetyltä, ja kuitenkin niin janoavalta että tekee mieli kirkua. Hyvä olla, ihan vitun hyvä olla, mutta koko ajan on tunne että on vielä paljon parempaakin ja ei voi tehdä muuta kuin antaa olon nousta ja tavoitella sitä. Energinen, niin energinen että tuntuu koostuvansa silkasta energiasta. Ja niin seksuaalinen ettei ole tosikaan. Koko ajan hakee uusia asentoja, uusia kulmia, uusia tapoja hakea tyydytystään ja antaa sitä toiselle, tekee mieli purra ja raapia ja lyödä, tulla rajusti piiskatuksi, olla dominoiva ja alistuva yhtä aikaa, panna ja panna ja panna ihan loputtomiin, laueta viimein huippuunsa mutta kuitenkin haluta välittömästi lisää. En pane pahakseni. Eikä takuulla Mieskään.

Olen yhtä aikaa kuin kehoni ulkopuolella ja niin tiukasti sen ytimessä, etten koskaan.

Mutta mitä minä tätä selittämään, olkoon. En osaa Pédro vastata nyt edellispostaukseni kommenttiisikaan, pahoittelen. En nyt. Se oli hyvä kommentti, kiitos.

Tuntevatko ihmiset yleensä, että elämä on heitä varten? Onko se tiedostamatonta vai tietoista? Kyllähän minullakin on omat hetkeni, eipä sillä. Mutta pelkkien pienten hetkien varassako tämä elämä on? Tunteeko kukaan muu samoin? Voiko joku tulla väittämään, että tunnen väärin tai että olen väärässä? Tämä on kaikki mitä minulla on.

Miten minä voisin todistaa itselleni, että elämä on minua varten? Voiko joku muu tehdä niin? Tuntuu vähän oudolta, koska en oikeastaan haluaisi tunteakaan mitään kovin suurta elämäniloa (enää? juuri nyt?). Ette kuulkaa tytöt ja pojat usko miten raskasta on ajatella vuoroin olevansa sittenkin ihan ok, onnellinen ja tyytyväinen ja vuoroin toivovansa, ettei enää aamulla heräisi.

Toisaalta tunnen itseni ihan typeräksi. Voinko tehdä jotain toisin? Miten minä voisin "antaa lääkkeille mahdollisuuden", jos olen sitä mieltä etteivät ne oikeastaan ole mistään kotoisin? Eiköhän tässä ole se mahdollisuus jo annettu, kun aloin syödä näitä. Om nom nom. Hyviä nappeja. Not.

Lääkeangstiako tämä onkin? Varmasti ainakin osittain. Vaan siitä tämä kokonaisvaltainen en vaan vittu enää jaksa! -olotila tuskin johtuu. En nyt yritä nostaa itseäni millekään martyyrin pallille, mutta sanonpahan kuitenkin että viime vuodet ovat olleet paljon raskaampia kuin jaksaisin enää kestää. Eikä loppua näy. Morjens. Mitä itse tekisitte? Voisitteko itse olla ajattelematta näitä samoja ajatuksia? No eihän toki, te varmasti uskoisitte kivenkovaan lääkäreihin ja pitäisitte peukkuja, että pääsisitte terapiaan. Uskoisitte parantuvanne sitten sen ansiosta. Söisitte kiltisti kaikki lääkkeet mitä teille määrätään ja kävisitten lenkillä ja joogaamassa että kehokin voisi hyvin. Hyi pois tuhmat ajatukset, sellaiset eivät auta. Nyt häntä pystyyn ja kyllä se hei siitä! Eikö niin? No en minäkään. Miksi helvetissä minulta sitten sellaisia vaaditaan?

Olemassaolollani tai millään teoillani ei ole mitään merkitystä missään mittakaavassa. Siis minkään suhteen, yhtään minkään. En halua olla täällä, minusta ei ole hyötyä olla täällä, enkä ole millään tavalla tarpeellinen tai pakollinen osa tätä universumia. Yrittäisitte itse vastaavassa tilanteessa repiä jotain motivaatiota jostain että jaksaisitte päivästä toiseen. Mitä vitun järkeä on edes olla olemassa, jos ei jaksa enää katsoa itseensä? Kaikki voima ja syy on itseni ulkopuolella. Kaikki mitä minulla on, on itseni ulkopuolella.

No eihän tämä kovin terveellistä voi olla.

Takana mukava viikonloppu. Mukavaa tekemistä, mukavaa seuraa ja sen sellaista.

Törmäsin kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaan tyyppiin, jolta kysyin muutamia pistävän rehellisiä kysymyksiä. Vastaukset olivat suunnilleen sellaisia kuin odotinkin. Sain paljon ajattelemisen aihetta. Tuntuu vähän tyhmältä, kun en voi sanoa ääneen mitä ajattelen. Ainakaan täällä. Ja kenen vuoksi minun edes pitäisi sanoa ne asiat ääneen? Itseni vai muiden? Eikö riitä, että olen rehellinen itselleni?

Tavallaan en osaa ajatella (enää? juuri nyt?), että olisi olemassa huonoja valintoja. Menneitä valintoja on ihan turha edes ajatella, niihin ei voi enää vaikuttaa. Elämä on tässä ja nyt. Tulevaisuutta ei ole, ennen kuin se koittaa. Miksi kukaan eläisi tulevaisuutta ajatellen? Sitä ei välttämättä tule. Sydän voi lakata lyömästä vaikka ensi yönä. Miksi ihmiset puhuvat niin perkeleesti tulevaisuudesta? Se on valheellista. Ei sitä ole olemassakaan. On vain nyt.

Mjaa, tavallaan aika helpottava ajatus. En silti tunne helpotusta. En tunne mitään. Tämä ei-mikään on parempi kuin se vuoden takainen ei-mikään. Tässä on siedettävä olla. Siedettävä olla. Tästäkö pitäisi sitten olla kiitollinen? Tämän vuoksi kannattaa olla olemassa? Voi vittu kun tietäisitte. Ette tekään valitsisi tätä.

Tahtoisin ajatella, että olen päästänyt itsestäni irti. Ehkä sekoitan mielessäni lääkkeiden kantavuuden ja irtipäästämisen opettelemisen aloituksen, koska ne alkoivat niin samaan aikaan. Olipahan nyt kumpi tahansa, niin tässä on oikeastaan vähän parempi olla. Kuin särkylääke, joka vie päänsäryn tiehensä. Jäljelle jää silti se pää ja raajat ja kaikki, vaikka se särky on mennyt pois. Niitä pitää liikuttaa, aivoista pitää syöttää ajatuksia suuhun joka sanoo ne ääneen ja korvista tulee lisää infoa tilalle. Päivästä toiseen. Irti itsestään, mitään tuntematta. Ja kuitenkin samalla muistaa ne hyvät asiat, jotka joskus tuntuivat maailman parhaimmille. Eikä niitä enää ole.

Jep jep, voi olla väärä lääke. Voi olla että joku muu olisi parempi. Voi olla ettei mikään ole sellainen, etteikö se tasoittaisi liikaa. Ei voi tietää. Mutta kun minä en halua elää näin. Kyllä minä muistan, että ymmärsin tarvitsevani lääkkeitä. Halusin niitä, koska oli mahdotonta elää ilman. Muistan, tiedän, ymmärrän. Mutta ihan yhtä mahdotonta on elää näiden kanssakaan, tällä tavalla. Tämä on erilaista, mutta ihan yhtä mahdotonta. Tuntuu typerälle edes puhua tästä, koska tiedän tämän olevan tasan hyödytöntä. Mikään ei muutu, kukaan ei sano mitään. Kukaan ei voi auttaa, kukaan ei tee asialle mitään. Mieskin vain lukee tätä aamukahvia juodessaan, halaa ehkä vähän pidempään kun lähden töihin ja katsoo hetken ajan minua vähän surullisemmin. Siinä on kaikki voimakkaimmillaan, mitä nämä sanat saavat tässä maailmassa aikaan.

Enkä sanoisi että voin pahoin. Ei tämä ole oikein sitäkään. Minä en voi. En ole. Tyhjä. Ontto. Mutta toimiva, joten... pakko vaan jatkaa. Niin ne sanovat. Eteenpäin, huomenna on kaikki paljon paremmin. Tai ensi viikolla. Tai vuoden päästä.

Saanko sanoa ihan suoraan? Minä en halua olla näkemässä, mitä on vuoden päästä. Minun puolestani voisin ihan hyvin lakata hengittämästä juuri nyt, mutta jatkan tätä turhaa, merkityksetöntä, piinallista elämäksi kutsuttua kelvotonta kokemusta muiden vuoksi. Oletteko tyytyväisiä?

Näen edessäni tätä samaa. Tai sitä, mitä on kun ei ole lääkkeitä. Pahaa oloa tai olemattomuutta. Ei ole muuta. Miksi menisin sinne? Miksi ihmeessä kukaan tahtoo pakottaa minut sinne? Minusta te olette julmia ja itsekkäitä. Te satutatte minua. Olisi helpompaa vain lakata rakastamasta, ettei tarvitsisi kuunnella teitä. Ehkä joku pilleri tekee minut vielä sellaiseksi, kun tämä lääke vaihdetaan seuraavaan. Ehkä se kalvaa minut ontoksi niin syvältä, etten sitten enää tahdo edes ajatella teitä. Ehkä sitten voin jo vihdoinkin mennä.

Te kuvittelette, että saan hyvät lääkkeet ja pääsen hyvään terapiaan ja kaikki menee hyvin. Minä tiedän ettei se mene niin. Ei kukaan ole niin viisas ja hyvä, että se saisi minut ymmärtämään ja oppimaan itseni ulos tästä tilasta. Eikä takuulla ole sellaista lääkettä, joka antaisi minun elää vaikka se veisi pahan olon pois. Sellaista ei ole. Ja elinikäistä lääkitystä en halua. Se on sama kuin kuolemantuomio. Niin on muuten Kelan kielteinen päätöskin. Siihen loppuvat minun voimani, enkä ikimaailmassa aio yrittää käydä tätä samaa surkeaa show'ta uudelleen läpi.

Eikö olekin ihanan ristiriitaista? En tunne mitään, mutta silti tämä on paha. Masentuneena oli helppo toivoa kuolemaa. Mikä tahansa on parempaa kuin masennus, eikä kuolema todellakaan tunnu siinä vaiheessa huonolta vaihtoehdolta. Jos tuntisin jotain, olisin varmaan surullinen että tahdon edelleen sitä samaa. En ole samalla lailla hätäinen kuin akuuttivaiheessa, mutta olen sitäkin varmempi.

Halusin vaan sanoa. Ehkä teitä kiinnostaa tietää, mitä minulle kuuluu. En minä voi hyvin, en oikeasti.

Olipahan niin turhauttava kehityskeskustelu uuden esimieheni kanssa, että piti tulla ihan tänne purkautumaan. Minun on vaikea ajatella pahaa ystävällisestä ja sinänsä avuliaasta ihmisestä, mutta yritän. Minua ei kuunneltu. Gaah! Esitin toiveita ammatillisen kehitykseni suhteen ja tietysti ihan turhaan. Tilalle annettiin ehdotus, jolla voin vaikka pyyhkiä perseeni (itse asiassa kerroinkin, että olen jo vuosia sitten tehnyt niin).

Meillä oli aluksi tavattoman mielenkiintoinen keskustelu monikulttuurisuudesta ja sen haasteista ja voimavaroista nykypäivän ja tulevaisuuden työnäkymiin, mutta sitten pääsimmekin varsinaiseen asiaan ja loppu olikin pelkkää sanahelinää. Totuus on, etten juurikaan voi kehittyä tässä idioottivarmassa, helppoakin helpommassa työssäni.

Työnkuvani tulee muuttumaan jossain vaiheessa, kun täällä tehdään joitain muutoksia. Sen jälkeen en todenäköisesti pidä työstäni pätkääkään ja sitten varmaan alkaakin uuden työn metsästys. Yritin tuolla varmistaa selustaani ja pohjustaa tietäni vähän fiksummille vesille, mutta eipähän minua sinne huolita. Periaatteessa ymmärrän kyllä että miksi, mutta käytännössä...

Huoh. Olen kyllä aika helvetin pettynyt. Eikä se edes tunnu oikein miltään (tästä saankin oivan aasinsillan lääkeasioihin). Olen tässä mietiskellyt tuntemuksiani ja lääkkeiden mahdollista vaikutusta niihin. Mies sanoi huomanneensa jo ihan lääkityksen alkutaipaleella, että olen selvästi rauhallisempi ja tasaisempi kuin ennen. Joo, ihan totta. En ota asioita itseeni enää samalla lailla kuin aikaisemmin ja voin päästää niistä helpommin irti.

Onko se parempi? Tunnistan tunteet, voin tuntea ja ymmärtää ne, mutta ne eivät uppoa yhtä syvälle kuin aikaisemmin. Voin nauraa ja nauttia, eikä minua masenna eikä varsinkaan jännitä tai ahdista. Täytyy sanoa, että en kuitenkaan pidä tästä. Kaikki on periaatteessa ihan hienosti, mutta... En ole tottunut tällaiseen. Onhan se hienoa olla rauhallinen ja kuitenkin pystyä tuntemaan koko laaja tunteiden kirjo, mutta kun mikään ei tunnu miltään. Olen tottunut siihen, että asiat koskettavat niin perhanan syvältä niin hyvässä kuin pahassakin, eivätkä tällaiset olot yllä laimeudellaan lähellekään.

Minä vain olen. Vaikka olen pirteä ja touhuilen, en tunne samalla lailla kuin ennen. Surettaa. Pitääkö muka tosissaan tyytyä näihin minimaalisiin ilon, onnen ynnä muiden positiivisten tunteiden kitukasvuisiin pikkuserkkuihin? Onko sen oltava niin, että jos en tahdo syvää masennusta, en voi tuntea myöskään suurta riemua? Tuntuu ihan älyttömän epäoikeudenmukaiselta. Tuntuu kuin minut olisi pakotettu olemaan vammautettu.

Surettaa kyllä muutenkin. Kissa on sairas ja se pitää viedä lääkäriin. Vielä emme edes tiedä kuinka sairas se on, emmekä varsinkaan tiedä kuinka paljon tuo tohtorointi maksaa. Nukutus ja ultrat ja muut kivat plus itse vaivan hoito. Kissa parka. Lompakko parka. Tuntuu että rahat eivät riitä taas mihinkään, koskaan ikinä milloinkaan.

Loppupäätelmänä kaikesta tästä kirjoittamastani on tänään taas se, että olen vääränlainen, suhtaudun asioihin väärin ja teen vääriä valintoja. Ihan vitun tsemppaavaa! Hyvä Nanna, jatka samaa rataa! Pahinta tässä kaikessa on tämä jatkuva sahaaminen kahden voimakkaan mielipiteen välillä: 1. Kaikki on sittenkin mahtavaa, onpa ihanaa että olen vielä tässä! 2. Ei tämä tämän paremmaksi muutu, kunpa minulla olisi ollut tarpeeksi rohkeutta jo aikoja sitten.

Eli ei mitään uutta sanottavaa.

Sormissani on niin pitkät kynnet, etten viitsi näpytellä kovin pitkiä viestejä juuri nyt.

Unilääkkeiden aikaan näin niitä käsittämättömän realistisia painajaisia ja kelailin niitä mielessäni vielä seuraavaan iltaan asti. No, luomu-unilla ei samanlaisia painajaisia ole enää onneksi näkynyt, mutta huomaan edelleen eläväni valveilla ollessani jopa usean yön takaisia unia aina vaan uudelleen ja uudelleen. Osa niistä on melko neutraaleja, mutta useimmat ovat jollain tavalla ikäviä (pelottavia, ärsyttäviä, uhkaavia, stressaavia, vaarallisia jne.). Mikähän siinä on, etten nykyään osaa päästää unistani irti? Tuntuu jokseenkin friikiltä muistaa olemattomia tilanteita ja elää uudelleen tapahtumia, joita ei ole koskaan ollutkaan. En vain osaa olla ajattelematta niitä. Mitähän se alitajunta yrittää oikein sanoa minulle?

Muuten kaikki on oikeastaan aika ok. Kävin torstaina tukkalääkärissä hoitamassa kuontaloahdistustani ja uusimassa ilmettäni, ja perjantaina piipahdin lävistäjällä. Hoidin jokasyksyistä uuden lehden kääntämistarvettani tällä kertaa näin, mutta jotain olisi vielä kiva keksiä ja päräyttää. Olen kyllästynyt olemaan minä ja elämään päivääni murmelina. Toistaiseksi joudun tyytymään uusiin luomiväreihin ja kynsilakkoihin, mutta eipähän niillä pitkälle pötkitä. Mitä ihmiset yleensä elämällään tekevät silloin kun ovat näin totaalisen kyllästyneitä katsomaan peilistä joka aamu aina sitä samaa, kyllästymisestä rupsahtanutta naamaansa? Alkavat opiskella? Hommaavat lapsia? Ostavat moottoripyörän? Itse etsin lähinnä kymmenien eurojen budjetilla toteutettavia asioita.

Enkä takuulla ala orientoutua uuden viikon ja arjen alkamiseen ennen kuin aamulla, kun herätyskello sanoo että on aika lopettaa se uneksiminen ja totutella taas tosielämään. Real life sucks. Haavemaailmoissa on vaan niin paljon mielenkiintoisempaa, rauhallisempaa, turvallisempaa ja hauskempaa. Ja sitten ihmettelevät, että miksi ihmiset käyttävät huumeita.

Ostin juuri voisilmäpullan työpöydän laatikkoon. No eihän se siellä kauaa säilynyt.

Olette varmaan osanneet taas päätellä pahimman paskamyrskyn laantuneen, kun en ole enää päivittänyt polttavan vimman ajamana vähintään kerran päivässä. Joo, asiat ovat paremmin nyt. Paljon paremmin, järkeni sanoo. Hieman paremmin, tuntemukseni sanovat. Eli enpä sitten tiedä. Osaan ja voin ja teen ja perhana sentään suoritan, mutta tunnen polkevani paikallani. Pää on pinnan yläpuolella ja happea riittävästi, mutta en etene mihinkään.

Tai sitten kuvittelen vain. Haluaisin aloittaa sen terapian, että olisi edes jotain etenemisen tuntua. En tunnista sairauttani enää. Tai ehkä lääkitys potkii ja puhuu, mene ja tiedä. Huoh. On ihan jees, mutta kun mutta kun. No, tätä samaa taas. Mitäpä muutakaan (okei, kaipaan sellaista onnellisuuden tuntua, zeniläistä tyyneyttä, hilpeän kepeää oloa - yllättyikö kukaan?).

Rutkuti rutkuti. Siinä ainakin olen hyvä, ja tämä vuosien harjoittelu vain parantaa kykyjäni. Männävuosien pizzanpaistotaitoni ovat vakaasti horroksessa, eikä uusiakaan taitoja ole ilmestynyt elämääni. Haaveissa siintää taitoa vaativan liikuntaharrastuksen opettelu, mutta siitäkään kun ei ole vielä varmuutta. Löytäisi sen oman lajin vaikka näin ensi alkuun.

Ja tämä syksy! Kun jotain pitäisi tehdä, jotain! Rahat ovat ajatuksissa käytetty jo kuukausiksi eteenpäin (eipä sillä, eivät ne psykiatrikäynnitkään mitään halpoja ole) enkä osaa elää köyhästi. Silloin jätän vain elämättä. Kuinka monesti olenkaan tehnyt yksin tai yhdessä (Iineksen kanssa) ylväitä suunnitelmia ilmaisista huveista ja harrastuksista... Kun näkisi edes pari kertaa kuussa niin hyvä olisi. Mikähän meitäkin pitää muka niin kiireisinä, ettei ehdi näkemään? Laiskoja me vain olemme. Minä varsinkin. Jos ei ole ainakin kolme tuntia illassa aikaa vetää lonkkaa, päivä on susille mennyt. Jos kävisi jossain tai näkisi jotakuta, niin eihän siinä jäisi ollenkaan aikaa ei-minkään tekemiselle! Herranjestas sentään. Ja minä muka haaveilen koirasta (aikuisesta, ei ympäriinsä kuseksivasta pennusta), kun on ongelmia tämän ajankäytön kanssa jo nyt. Äh, ongelma on kyllä väärä sana. Asennevamma minulla vain on. Mistä ne muut ihmiset repivät aikaa, rahaa ja energiaa harrastuksille, uusien vaatteiden shoppailulle, jälkikasvulle ja omalle autolle? Minä nysvään kotona samoissa puhkikuluneissa farkuissa ja olen tekemättä mitään, ja tunnen silti ajan viilettävän ohitseni niin että kohina käy.

Älkää antako sanojeni hämmentää teitä, olen oikeastaan aika hyväntuulinen juuri nyt. En vaan osaa kirjoitella kuin nurjista puolista, kääntää ne kaikki esille ja oikein mässäillä sillä miten paskaa kaikki onkaan. Se on vaan niin tolkuttoman helppoa, että ihan naurattaa. Hyvistä ja iloisista asioista puhuminen tuntuu minusta kovin teennäiseltä, kuin yrittäisin epätoivoisesti mainostaa elämäni onnea ja auvoa siinä surkeasti epäonnistuen. Hyvät asiat ovat hyviä, eivätkä ne hehkuttamalla sen paremmiksi muutu (ja jos totta puhutaan, en ihan hirveästi sellaisia "ylitse muiden"-hyviä asioita juuri nyt edes keksi).

Ehkä yritän sanoa, että olen tylsistynyt? Action, please!

Tein eilen jotain Facebookin höpöhöpömeemejä ja siinä kysyttiin, että mitä haluan sillä hetkellä kaikista eniten. Yllätin itseni jäämällä miettimään vastausta pitkäksi aikaa. Teki mieli kirjoittaa, etten tahdo mitään. Mutta mitä helvettiä, koko ajanhan minä mangun ja olen ties mitä vailla? Oliko se vain jokin hetkellinen tyhjäkäynti surkastuneissa aivoissani vai tajusinko sillä hetkellä Jotain Suurta (ettei mitään tarvita, kaikki on tässä ja nyt)? Juuri sillä nimenomaisella hetkellä en halunnut mitään, enkä saattanut käsittää sitä. Ehkä en ihan oikeasti haluakaan kaikenlaista, vaan oikein keskityn siihen kaipuuseen ja tahtomalla tahdon niitä asioita, mistä aina valitan. Ehkä ja ehkä. Kirjoitin haluavani uudet kengät ja lisäsin sen pakollisen terveydenkin vielä perään, vaikka sillä hetkellä oli ihan hyvä olla. Sen ohikiitävän hetken ajan. Mutta tähän ajatukseen pitää perehtyä, koska siinä voi olla avain johonkin oikeasti järkevään ja isoon oivallukseen. Tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen.

Vasta nyt alkaa oikeasti tuntua siltä, että olen taas täydessä työkunnossa. Tunnen itseni tehokkaaksi ja kyvykkääksi, eikä pelota. No, laiskotteluksihan tämä menee kun olen tällainen homeperse, mutta pääasia on tietää että pystyisin jos tahtoisin tai jos olisi ihan pakko. Sentään teen ihan oikeasti hommia tässä sivussa, enkä enää vain ole paikalla ja näytä tekeväni töitä. Hyvä minä.

Kotona olen kuitenkin aika naatti, ja hyvin mennyt päivä saattaa lurpsahtaa kuin erektio julkisessa vessassa. Kun pakolliset on hoidettu, niin kaikki on hoidettu. Sitten voi laittaa suun kiinni ja koteloitua tietokoneelle tai sohvalle. Sentään puolet päivästä menee kuin ihmisellä ainakin, joten en valita (vielä). Kaikki muutos parempaan on, no, muutosta parempaan.

Saatan olla samanaikaisesti hyvällä tuulella, mutta surullinen. Onneksi voin käännellä näitä ajatuksiani miten tahdon, eikä ole pakko jäädä vellomaan epäkohtiin ja paskaan oloon. Voin tarttua hetkeen, edes hetkeksi. Tuntuu hienolta pystyä vaikuttamaan tällaisiin asioihin pitkästä aikaa. Ihan kuin olisin oman elämäni valtias. Tai jotain.

Kuitenkin huomaan olevani nykyään aika varovainen, mutta eikös se kerro harkintakyvystä? Fiksuudesta, toivoisin. Tajuan, että olen rajoittunut. En kiusaa ja itseäni enää sillä tai syyttele itseäni sen vuoksi, ja kokeile toistuvasti että vieläkö se sähköpaimeneen kuseminen kirpaisee. Mennään hissuksiin, ja se sopii minulle paremmin kuin hyvin. Onhan tässä paikalleen jämähtämisen pelko, mutta parempi kai sitä on sellaista pelätä vaihtelun vuoksi.

Syksyä ilmassa ja korvien välissä. Miksi asiat tuntuvat erilaisilta syksyllä?

Raportoinpa taas suurimmaksi osaksi itselleni, joten pahoittelen epäkiinnostavaa ja itseään toistavaa postausta jälleen kerran.

Tapahtunut tähän mennessä:

Nukuin viikonloppuna ihanasti! Ensin lauantai-sunnuntaiyönä luomuna kymmenen tuntia, sitten neljän tunnin valveillaolon jälkeen unilääkkeillä 13 tuntia. Eilen oli ihan levännyt olokin, ehkä ensimmäistä kertaa kuukauteen.

Löysin ehkä oikean annoksen sitä unilääkettä. Kaksi tablettia ja nukuin kuin pieni porsas, heräilemättä ja painajaisia näkemättä. No, mitä nyt heräsin siihen kun tuntui kuin sydän olisi räjähtämäisillään rinnassani ja syke siinä maatessani oli 90. Näppäränä tyttönä otin kyytipojaksi Opamoxin ja syke laski hieman, ja nukahdin suloisesti uudestaan. Nousinpahan kuitenkin muutaman tunnin päästä laattaamaan (olin syönyt viimeksi edellisen päivän aamuna, joten typötyhjään vatsaan ei ollutkaan hyvä idea vedellä sellaista määrää erilaisia lääkkeitä). Eipähän siinä, nukahdin vielä senkin jälkeen sievästi uudestaan. Ihanaa! Tosin se sydämen revittely ei ole ollenkaan mieleistä vaan tukalaa ja pelottavaa, joten haluan todellakin vaihtaa noita unilääkkeitä.

Viime yön luomuilun tuloksena en nukkunut kuin 3,5 tuntia ja senkin kahdessa osassa. Eilinen virkeys on siis takuulla tiessään ja ensi yönä treenataan ilmeisesti taas sydämen turnauskestävyyttä. Paskan aamun kruunasi puhelu lääkäriasemalta: ensi maanantain psykiatriaikani siirtyy lokakuulle. Voihan hevon vittu. Cymbaltat loppuvat, Ketipinorit loppuvat ja pitäisi saada sitä saatanan b-lausuntoasiaakin eteenpäin. Tuskinpa koko eukko edes muistaa minua, kun menen hänen juttusilleen seuraavan kerran. Ja nyt pitää mennä sitten sille helvetin työterveyslääkärille itkemään niitä unilääkkeitä ja uusimaan masennuslääkkeen resepti, voi miten hienoa. Se varmaan käskee minun käydä iltalenkillä ja juoda lämmintä maitoa että nukahdan, voin kuvitella jo nyt. Vitun vittu.

Yhtä lääkettä ja lääkäriä ja kaikenlaista vaivaa tämä elämä taas JUMALAUTA.

Onpahan vaan niin perkeleen turvaton olo kun ei ole minkäänlaista takaporttia missään. Lääkäri toisensa jälkeen on tuntunut vain ylenkatsovan minua ja he ovat saaneet minut tuntemaan itseni turhasta kitisijäksi. Argh, raivostuttaa ajatuskin. He ovat olleet niin kylmiä ja etäisiä että ihan hirvittää, ja minä kun olisin kaivannut edes hitusen ihmismäisempää lähestymistä. Mutta voi voi ja kyynel, kaikkea ei voi saada. Numero tilastoissa, ei muuta. Vittuakos tässä.

Kai tässä pitäisi alkaa käydä iltalenkeillä ja juoda sitä lämmintä maitoa ja paskantaa sateenkaaria, mitäpä muutakaan tässä voi enää tehdä? On hoidettu ja on lääkkeet ja edelleen vituttaa elää tätä elämää. Valuvika minua vaivaa, eikä mikään muu.

Itsesäälissä rypemistä, vitutusta, sitä tavallista. Ja tekee mieli naista niin että kipeää käy. Tissit, aah.

Joo, tähän on hyvä lopettaa. o_O